Suhteet

Viime aikoina on tullut paljon pohdittua suhteita. Oli sitten kyse ystävyyssuhteista, parisuhteista tai perhesuhteista. Perheessä yksi jäi pitkälle sairaslomalle viime vuoden puolella ja olen joutunut oman elämän ohella auttamaan häntä kovin paljon. Olen luopunut viikkojen aikana paljosta, ja huomannut, että oma elämäni on toisarvoista. Niinhän sen ei pitäisi olla. Ja sama rumba alkaa uudestaan, tosin yritän muistuttaa itselleni, että tämä on vain väliaikaista ja yritän löytää pieniä positiivisia puolia: puolen tunnin juoksulenkki, kauppareissurauhat, ehkä hetken treffitilaisuus. On taas hetken paikka olemassa, johon voin Pikku-Een viedä vähäksi aikaa. Ja se on kesä tulossa!

Olen joutunut luopumaan jopa yhdestä hyvästä ihmisestä viime vuonna, kummankin poltettua omalta osalta sillat takanamme. Luultavasti väärinkäsityksiä, mutta asiaahan ei voi setviä millään lailla vaan haukutaan toisemme pystyyn. Ei yritetä edes ymmärtää. Ehkä toisaalta hyvä näin, koska tiedän toisella olleen tunteita liikaa pelissä, joita mulla itselläni ei ollut antaa hänelle. Olen kieltämättä kaivannut hänen fiksuja ja hauskoja juttujaan. Toista hänen kaltaistaan ei ole, mutta minkäs teet. Life is going on. Tätä kun on jälkeenpäin pohtinut niin olisiko pitänyt ehkä antaa omillekin tunteille tilaa? Vai olisiko silloin yrittänyt liikaa ja pilannut myös sillä tavalla tämän ihmissuhteen? Olisiko silloin valehdellut itselleen vai olisiko koko juttu kääntynyt hyvään suuntaan? Lopulta olin hänelle virtuaalikaveri, ehkä hän ei olisikaan ollut sen arvoinen.

Parisuhteet? Mitä ne on?

Niitä on vaikea rakentaa millekään pohjalle kun yksistä treffeistä ei päästä sen pidemmälle. Sanotaan, että oli tosi mukavaa, nauretaan treffien aikana, jutellaan ja löydetään paljon yhteisiä piirteitä ja lopuksi halataan ja kävellään eri teille tietäen, että ei. Miksi ei? Mulla on ollut kiinnostusta taas enempi erääseen mieheen, ehkä toiseenkin, mutta ei niistä sitten sen koommin ole kuullutkaan pahemmin mikä on tosi harmi. Olen ottanut yhteyttä oma-aloitteisesti uudestaan ja kysellyt kahville vaikkakin vaan kavereiden kesken. Tässä vaiheessa olisi se ensijännitys pois pelistä ja pääsee ehkä syvemmin tutustumaan toiseen ihan ihmisenä. Mutta ei. Minkäs teet. Kiireitä, töitä, treenejä... Onko noi vähän liian samanlaisia ihmisiä kuin minä? :)

Sosiaalisuudesta hieman. Mun on ollut viime aikoina hirveän vaikea lähteä yksin liikkeelle. Tarvitsen jonkun ns. turvakseni, tuekseni. Kun on ollut tarpeeksi kauan itsekseen ja ystävien kanssakaan ei saa aina sovittua tapaamisia silloin kun kummallekin sopisi ja tuntuu, että muut käy koko ajan jossain ja minä kyyhötän itsekseni kotona kutomassa villasukkia tai treenaan yksin tai olen töissä tai kun ystävät kysyy hauskanpitoon niin mulla on lapsi kotona.. Hankalaa! Sitten kun kerrankin olisi aikaa niin kukaan ei ole liikenteessä, tavoitettavissa, en saa edes puolen tunnin kahviseuraa kahvilaan.

Kun lapsen kanssa lähtee leikkipuistoon, tuntuu, että ympärillä on erilaisia sisäpiirejä. Niihin on vaikea päästä sisään kun ei tunne ketään ennestään. Käyn pikku-E:n kanssa leikkipuistoissa kun aikaa on, kerran kahdesti viikossa ehkä. Vuorotyöarjessa on oma haasteensa ja kotona on kotityöt tehtävänä ja siinä samalla yrittää treenata omien tavoitteiden mukaisesti.

Kaikki kuvat Googlesta